Onnea ja iloa

Uskomatonta! Vain viikko kilpirauhasen vajaatoiminta -diagnoosista ja minä olen jo nyt kuin uusi ihminen. Tai siis en uusi ihminen, vaan se sama vanha minä, joka joskus olin. Tai ainakin minusta on hyvää vauhtia tulossa oma itseni.

Thyroxin tepsii! Osa kunniasta kuuluu varmaan myös lisämunuaisen toimintahäiriön lääkkeelle.

Vain kahden päivän lääkityksen jälkeen huomasin huvittavan jutun. Nukkumaan mennessä en purrut enää hampaita yhteen, enkä narisuttanut yöllä hampaita. Outoa :D Ja eilen kun olin katsomassa Kajaanin Dancen kevätnäytöstä, istuin koko kaksituntisen paikoillani jalat vieretysten. Ennen istuminen tuntui pahalta ja jouduin koko ajan vaihtamaan jalkaa toisen päältä toiselle. Voin myös katsoa elokuvan yhdeltä istumalta ilman että hönttään välillä jossain. Keskittymiskyky on parantunut aivan valtavasti. 

Nukun myös paremmin ja sen myötä olen virkeämpi. Ajatus luistaa. En ole kiukkuinen. Nauran ääneen ja spontaanisti. En tuntenut aikaisemmin olevani varsinaisesti masentunut, mutta jonkinlainen alakulo vaivasi. Ennen ajattelin, että minun pitäisi olla tästä asiasta onnellinen. Nyt tunnen olevani onnellinen. Olen paljon puheliaampi. Päähän ei satu joka päivä. Musiikki kuulostaa kauniimmalta. Laulan ja hyräilen. Hymyilen. Väsymys tulee edelleen, mutta ei niin voimakkaasti kuin ennen. 

Sanat eivät riitä kuvailemaan tätä tunnetta. Olen onnellinen.

Seuraavan jutun teenkin kotiasioista, kunhan kerkiän tarttua kameraan. 

Alkuviikko on ilta- ja aamuvuoroa sekaisin. Ja siinä välissä on vielä työpaikan virkistäytymisilta. Loppuviikko meneekin vapaalla.

Mukavaa tiistaita!